Valot himmenivät ja hetkeksi teatteri vaipui täydelliseen hiljaisuuteen. Yksi valokeila löysi hänet — Albert, liikkumaton, kädet hieman tärisevinä mikrofonissa. Harvat yleisössä tiesivät, mitä olivat kuulemassa.
Sitten tuli ensimmäinen sävel.
Hellä. Muinainen. Kudottu kivusta ja ylpeydestä.
Armenialainen sävelmä “Dle Yaman” virtasi hänestä kuin rukous — ei laulettuna, vaan koettuna. Jokainen sävel kantoi sukupolvien painoa, jokainen hengenveto tuntui kaikuvan läpi vuosisatojen rakkauden ja menetyksen.
Ihmiset pidättivät hengitystään. Myös tuomarit pysyivät liikkumattomina.
Keskellä esitystä yksi heistä pyyhki kyyneleen.
Kun viimeinen sävel hävisi pimeyteen, hiljaisuus oli korvia huumaava. Sitten raikasi hurraahuuto — suosionosoitukset niin voimakkaita, että lava tärisi. Mutta Albert vain seisoi siinä, silmät suljettuina, kyyneleet kiiltäen, ikään kuin hän olisi yhä jossain taivaan ja kotimaan välillä.
Se ei ollut vain laulu sinä iltana.
Se oli uudestisyntynyt muisto.
Se oli Armenian sielu, joka lauloi yhden miehen äänen kautta.